Pieni poikani  täyttää tänään seitsemän vuotta. Oli hyvin lämmin ja kesäinen toukokuun päivä kun hän saapui, uskomattoman täydellinen rääpäle, 2,6 kiloinen ihme. Ajattelin, että hyvä jos pärjäämme yhdessä ensimmäisen vuoden, keskitin kaiken energiani siihen. En osannut kuvitella, millaista elämä olisi kun hän täyttää seitsemän. En ainakaan olisi osannut kuvitella, että asumme Tanskassa ja hän puhuu kolmea kieltä.

Lapsen kielen oppiminen ja kaverisuhteet olivat asioita, jotka mietityttivät minua eniten ennen muuttoa ja taisin niistä kyselläkin ihan kaikilta, joilla oli kokemusta ulkomailla asumisesta lasten kanssa. Siinä vaiheessa me vielä mietimme, että T menisi ihan tavalliseen tanskalaiseen folkeskoleen ja oppisi siis suomen lisäksi tanskaa. Koulu pitäisi aloittaa luonnollisesti vastaanottoluokalta ja sellainen paikka meille annettiinkin. Sijainti vain oli äärettömän hankala ja lisäksi mietitytti se, että vastaanottoluokka olisi joka tapauksessa väliaikainen ratkaisu, sieltä pitäisi siirtyä oman alueen kouluun todennäköisesti melko pian – heti kun kieli olisi tarpeeksi vahva, mikä tämän ikäisillä kuulemma tapahtuisi todennäköisesti jo alle vuodessa. Kaikkien näiden muutosten määrä sai meidät päätymään lähellä sijaitsevaan kansainväliseen, kaksikieliseen kouluun. Siellä T otettiin vastaan avosylin, vaikka kielitaitoa ei vielä ollutkaan, ja nyt hän saa jatkaa samalla yhdistelmäluokalla vielä ainakin ensi vuoden.

Tuo kansainvälinen koulu on ollut varmastikin paras päätöksemme täällä Tanskassa. Olemme siihen äärimmäisen tyytyväisiä. Alussa oli totta kai rankkaa kun piti omaksua tanskan lisäksi vielä englantikin, mutta missään vaiheessa lasta ei painostettu ja oppiminen sujui hyvin leikinomaisesti – kuten sujuu edelleenkin. Koska minä olin opintovapaalla, pystyimme pitämään pojan päivät mahdollisimman lyhyinä ja vastapainoksi oltiin tosi paljon vaan ihan rauhassa kotosalla. Huomasimme hyvin, että lasta turhautti usein kun ei pystynyt kommunikoimaan täysillä (mikä on hyvin ymmärrettävää, koen samaa jatkuvasti esimerkiksi töissä), mutta kokonaisuutena kaikki sujui paljon paremmin kuin olisimme ikinä osanneet odottaa.

Nyt kun olen töissä, ovat pojan päivät koulussa yleensä noin 8-16 mittaisia (eli koulun jälkeen on iltapäiväkerhoa pari tuntia) ja todella hyvin sujuu! Hän osaa jo ilmaista itseään niin hyvin, etten ole huolissani.

Alussa T ymmärsi ja puhui lähinnä tanskaa, mutta nyt englanti on kiilannut ohi ja siitä on tullut jo aika vahva kieli. Hän ymmärtää todella paljon myös aikuisten välisiä englanninkielisiä keskusteluja, mikä on helpottanut kummasti omaa sosiaalista elämääni. Enää ei lapsella mene heti hermot, jos jään suustani kiinni jonnekin kun hän pystyy itsekin seuraamaan keskustelua. Poitsu kirjoittaa ja lukee jonkin verran molempia näitä kieliä, mutta toki niiden osalta kehitys on rauhallista eikä sitä turhaan kiirehditä. Onhan suomen, tanskan ja englannin kirjoitusasu keskenään niin erilainen.

Yleisesti ottaen kuitenkin sanoisin, että ensimmäinen vuosi koulussa on ollut aika kunnianhimoinen. Opetellaan tosiaan lukemaan ja kirjoittamaan molempia kieliä ja lisäksi esimerkiksi opeteltavien asioiden listalla on ollut kertotaulu – siis kokonaan ykkösestä kymppiin! Kuitenkaan esimerkiksi kirjainten ja numeroiden ulkoasuun ei olla kiinnitetty juurikaan huomiota. Jänniä eroja suomalaiseen kouluun verrattuna. Läksyjä täällä tulee noin kerran viikossa, eli ei mitenkään paljon. Niin ja sitten on tämä päivien pituus ja kesäloman lyhyys, joka joskus suomalaisia hämmentää. Tosiaan koulupäivät ovat pidempiä ja kesälomaa on vain 5 viikkoa, mutta itse pidän näitä vain positiivisina asioina. Koska oppitunteja on enemmän, jää aikaa monenlaisille projekteille ja kesäloma on puolestaan helpompi järjestää – etenkin kun tukijoukkoja ei täällä Tanskassa ole ihan nurkan takana.

Mikä tärkeintä, kansainvälisestä koulusta on löytynyt aivan ihania kavereita sekä lapselle, että äidille. Koemme molemmat kuuluvamme porukkaan, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys.

Pojalla on useita lähellä asuvia ystäviä, joiden kanssa pidetään leikkitreffejä. Lisäksi täällä on yleisesti tanskalaisissa kouluissa käytettävä systeemi, jossa lapsista muodostetaan 3-4 hengen leikkitreffiryhmiä. Ryhmiin valikoidaan lapsia, jotka tulevat kyllä toimeen keskenään, mutta eivät usein leiki yhdessä. Näin ollen ns. pakotetaan aikuiset järjestämään treffejä ja myös lapsia laajentamaan kaveripiiriään. Meillä tämä on ainakin toiminut tosi kivasti! Täällä on yleisesti tapana, että leikkitreffit ovat suoraan koulun jälkeen eli vuorossa olevat vanhemmat hakevat koko köörin kotiinsa. Yleensä treffit kestävät aika pitkään, 2-3 tuntia.

Kun muutimme Tanskaan, poju oli vielä hetken 5-vuotias palleroinen – ja nyt hän on jo seitsemänvuotias hoikkajalka. Tämä aika on ollut haastavaa jo pelkästään iän puolesta. Ei ole mitenkään helppoa kun pitäisi olla iso ja pieni samaan aikaan. Ainakin meidän perheessä tämä ristiriita on läsnä ihan joka päivä. Kaupungilla ei välttämättä enää haluta pitää äidin kädestä kiinni eikä kaikissa asioissa saa auttaa kuten ennen, mutta harmin hetkellä huudetaan “mä haluun olla vaan ihan pieni vauva”. Sydäntäsärkevää – ja kyllä, joskus myös raivostuttavaa. Tämän ikäisen aivot käyvät läpi suuria muutoksia ja se näyttäytyy ulospäin hetkessä muuttuvina mielialoina.

Kun sitten tähän muutosten ikään ja kaikkeen kasvuun lisätään vielä uusi maa, uudet ystävät, kaksi uutta kieltä ja koulunaloitus, ikävä vanhoja kavereita, isovanhempia ja sukulaisia, niin huh! Ei mikään helppo setti. Olemme kuitenkin pitäneet tiiviisti yhteyttä ja nykyään poika kokee lähipiirinsä tuplaantuneen – on Suomen rakkaat ja sitten on Tanskan ystävät.

Asia, josta koen itse suurta syyllisyyttä on se, miten rikki äitinä olin välillä viime vuonna. Menetin vanhan työtehtäväni YT-neuvotteluissa ja työnhaku täällä Tanskassa ei tuottanut tulosta sekä kieli osoittautui vieläkin vaikeammaksi oppia kuin odotin. Kaikki se kyllä näyttäytyi välillä ihan hirveänä, eli siis pelokkaana ja ahdistuneena, äitinä. Oli päiviä, jolloin 6vee joutui lohduttamaan minua, eikä sen tosiaankaan niin pitäisi mennä. Mutta elämässä on erilaisia vaiheita, enkä minä asiaa noin suunnitellut. Onneksi nyt olen töissä ja monella tavalla tilanne on paljon parempi.

Me olemme yrittäneet puhua lapselle avoimesti tästä tilanteesta. Me olemme täällä toistaiseksi, emmekä tällä hetkellä tiedä milloin palaamme, mutta Suomi on kuitenkin koti ja sinne haluamme vielä muuttaa. Tämänkin asian suhteen fiilikset vaihtelevat – siis koko perheellä. Välillä on ihanaa ajatella, että olisimme täällä vielä useamman vuoden, mutta välillä se tuntuu täysin mahdottomalta ja tekisi mieli pakata kamat heti. Totuus on varmasti jotain siltä väliltä.

Lapset kyllä sopeutuu, niinhän sitä sanotaan. Mutta ei sitä usko ennen kuin näkee itse. Välillä meinaan pakahtua kun kuulen pienen poikani ääntävän täydellisesti englantia tai pohtivan ääneen, miksei kaikki kuusivuotiaat voisi oppia monia kieliä tai muuttaa toiseen maahan kun se kerran on näin helppoa. Tulevana perjantaina olen ottanut töistä vapaata, jotta pääsen katsomaan kansainvälisen luokan runoteatteriesitystä, jossa oma lapseni on takaluukussa asuva haisunäätä – edelleen minun on hieman hankala hahmottaa, että tosiaan, hän siellä esityksessä sitten vetää enkuksi.

Sylin täydeltä onnea rakas 7-vuotiaani! Saat olla pieni ja saat olla iso. Olet hyvä ja maailman tärkein juuri tuollaisena.