On kansainvälinen naistenpäivä ja täälläpä yksi kansainvälinen nainen, tervehdys!

Olen viime aikoina miettinyt sattuneesta syystä näitä tasa-arvo- ja urajuttuja aika paljon. Tein aikanaan sopimuksen opintovapaasta sillä oletuksella, että minulla olisi työ, johon voin palata. Tarkoitus ei ollut siis ryhtyä expat-vaimoksi kuin väliaikaisesti, vuoden ajaksi. Nyt kuitenkaan en ole palaamassa Suomeen töihin vielä tässä kohtaa ja vaikka uskon, että tämä oli kaikkien kannalta paras päätös, niin mitenkään helppoa minulla ei viime aikoina ole ollut.

Olen uraorientoitunut ihminen ja tämä “puolisoaan ulkomaille seuraavan vaimon rooli” on ottanut yllättävän koville. On ollut henkisesti rankkaa olla puolisostaan voimakkaasti riippuvainen taloudellisesti ja samalla epävarma siitä, milloin pääsen itse takaisin työelämään. Meillä on aiemmin jakautunut niin tulot kuin kotityöt täysin tasan ja nyt huomaamme, että se on itse asiassa ollut suurempi onnellisuustekijä kuin luulimmekaan. Jokainen perhe on erilainen, mutta näin siis meillä.

Olen etsinyt uutta työtä täältä Tanskasta jo pitkään, itse asiassa aloitin jo “varmuuden vuoksi” ennen kuin edes tiesin varmaksi, olisiko minulle Suomessa motivoivaa tehtävää tarjolla. Ja sitäkin aiemmin aloitin verkostoitumalla, opiskelemalla kieltä ja tekemällä vapaaehtoistyötä – tietysti päätoimisen opiskelun ohessa. Kun kaikesta tästä huolimatta kuukaudesta toiseen saa kieltäviä vastauksia, on itseensä ajoittain vaikea uskoa. Olen ollut välillä hyvin huolissani omasta mielialastani.

Vaikuttaa siltä, että hyvin monet expat-perheet liikkuvat nimenomaan miehen töiden perässä ja naiset joustavat. Koska joustoahan tällainen puolisolta aina vaatii! Toki poikkeuksia löytyy, mutta tämä tuntuu olevan erittäin yleinen kuvio. Olen miettinyt sitä, että kuinka paljon supervoimia, epämukavuudensietokykyä ja itsevarmuutta tämä puolison rooli vaatikaan. Ei mikään ihme, etteivät kovin monet miehet ole siihen valmiita. Saanko lisätä omaan CV:hen?

Kun naisen tulot tippuvat perhevapaan tai tällaisen minun kaltaiseni jouston myötä, se vaikuttaa toki taloudelliseen tilanteeseen välittömästi, mutta myös pitkällä tähtäimellä esimerkiksi eläkekertymään. Monilla naisillahan tulee näitä poissaoloja useiden vuosien ajan ja usein vielä siinä uran alkuvaiheessa, mikä tekee tasaisesta urakehityksestä ainakin oman kokemuksen mukaan hieman haastavaa.

En missään nimessä kadu omia breikkejäni työelämästä, mutta onhan minun myönnettävä, että valtavaa rohkeutta tämä vaatii. Uskoa siihen, että saan myöhemmin paikattua tulonmenetyksen JA että mieheni on rinnallani vielä kaukana tulevaisuudessakin. Molempiin luotan kyllä vakaasti.

Urasuunnittelua pitäisi mielestäni suomalaisessa työelämässä tehdä enemmän, ihan siis naisille ja miehille molemmille. Se auttaisi näkemään tällaistenkin vaiheiden yli helpommin ja tekemään rohkeita päätöksiä ja NAUTTIMAAN niistä ilman, että tarvitsee täristä joka yö peiton alla.

Tiedän, että saatan vaikuttaa ihmiseltä, joka suuntaa aina rohkeasti ja itseensä luottaen kohti tulevaa ja onnistuu asioissa helposti. Se ei kuitenkaan ole aivan totta. Olen epäonnistunut lukemattomia kertoja ja kerännyt itsetunnon rippeitä kasaan. Mutta olen aivan helkkarin reipas, enkä anna oikeastaan ikinä periksi, joten näitä keräilysessioita en pahemmin ulkopuolelle näytä.

Kun en ole saanut selkeää vastausta siihen, miksi en ole päässyt keskustelemaan urani etenemisestä ja olen vain seurannut sivusta muiden etenemistä, niin olen tehnyt omassa pikku päässäni päätelmän, että se johtuu siitä, että olen nainen. Tämä päätelmähän on todennäköisesti täysin väärä. Siksi tasa-arvoa edistäisi yleinen avoimuus, urasuunnittelu ja palaute – jotta tällaisia virheellisiä ajatuksenjuoksuja tai spekulointeja ei pääsisi ollenkaan syntymään vaan voisi tiiviisti keskittyä omiin vahvuuksiinsa. En usko tai ainakaan toivo, että tietyt värkit jalkojen välissä ovat kenenkään meidän vahvuuksia bisneselämässä.

Sillä todellinen tasa-arvo on niitä käytäntöjä, jotka koskevat ihan kaikkia.

Palatakseni vielä meidän perheen tilanteeseen – olen kyllä luottavainen, että saan piakkoin työpaikan. Ja kun sen saan, tiedän, että mieheni tukee minua siinä, kuten aina aiemminkin. Luultavasti hän odottaa työllistymistäni vielä enemmän kuin minä, jotta pääni ei hajoa joku aamu olkkarin lattialle. Mutta asetelma on jo olemassa: Tänne Tanskaan on lähdetty mieheni vaativan pestin perässä ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se millään tavalla määritä speksejä minun työlleni täällä. Tietysti määrittää.

Lopuksi haluaisin vielä nostaa esiin sen, että tällaiset breikit työelämästä ruuhkavuosien keskellä ovat arvokasta pääomaa pitkällä uralla. Niinpä olen myöskin puhunut mieheni kanssa siitä, että itse asiassa näiden pitämisessä naiset ovat Suomessa huomattavasti paremmassa asemassa. Naiselle on sosiaalisesti hyväksytympää olla pois työelämästä alkuvuosina ilman, että sitä täytyy suuremmin perustella. Sekin on tasa-arvoasia, että nämä mahdolliset breikit ja puolison uran & perheen tukeminen saadaan miehille yhtä aidoksi vaihtoehdoksi. Siitä hyödymme sitten ihan kaikki, myös me naiset ja väittäisin, että ihan koko yhteiskunta.

Lupaan palata aiheeseen vielä kun saan kokemusta tanskalaisesta työelämästä – miten sukupuolten välinen tasa-arvo ja urasuunnittelu toteutuu täällä. Ainakin hyvin monien firmojen johtoryhmät ovat melkoisia samanikäisten ja samannäköisten miesten kavalkadeja, mutta seurataan tilannetta…