Itken täällä kotona itsekseni. Meillä on taas muuttujia matkan varrella riittänyt ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että kotimme on virallisesti myynnissä (tosin ei vielä netissä). Se on herättänyt jo kiinnostusta ja neuvottelemme parhaillaan tarjouksista. Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, jos sitäkään.

Jos ajattelee luopumisen näkökulmasta, niin muutto ulkomaille tarjoilee täyslaidallisen. Luovut turvaverkostosta, tutuista kavereista, omasta kielestä, työpaikasta, helposta arjesta (kuten että veroilmoituksen täyttäminen onnistuu mutkattomasti), mahdollisuudesta käydä vanhempien luona syömässä tai siskon lasten synttäreillä ilman satojen eurojen lentoja, lomaa ja erikoisjärjestelyjä. Muutamasta asiasta luopuminen vielä sujuu helposti, mutta jossain kohtaa alkaa tuntua, että nyt viedään kaikki. Missä on pause-nappula, miten tän sai peruutettua?

Oma koti symboloi minulle mutkatonta mahdollisuutta palata Suomeen, sitä auki olevaa takaporttia. Ja luopuminen siitä taas tuntuu kuin ottaisin tosi ison askeleen kauemmas paluuta. Kuitenkin järjellä ajateltuna se, ettei meillä ole tiettyä asuntoa tietyllä sijainnilla, tarjoaa meille erityisen joustavan tavan palata Suomeen sitten kun aika on, vaikkapa alkuun vuokralle. Ja myöhemmin tämä ratkaisu mahdollistaa meille uuden unelmien kodin, joka sopii juuri meidän elämäntilanteeseemme täydellisesti – kuten tämä koti sopi aikanaan. Nämä järkisyyt on käyty läpi niin moneen kertaan, mutta sydän ei tahdo pysyä perässä.

Ne onnen hetket juuri siinä kodissa, muistan ne niin hyvin. Siinä kodissa asuessa meidän pieni poika kasvoi isommaksi ja omaksi persoonakseen, sai elämäänsä tärkeimmän ystävänsä Onnin (joka on ihan tärkein ystävä edelleen!), minä etenin työurallani tehtäviin, jotka määrittävät osaamiseni ja unelmani nyt. Itse asiassa sain esimiehen ja työkaverit, jotka kannustivat minua määrittämään ne – se ei ole mikään pikku juttu todellakaan. Ja sitten siinä kodissa asuessa meille tarjoutui tilaisuus toteuttaa kytenyt haave ulkomailla asumisesta ja työskentelystä, me tartuimme siihen ja nyt sen kodin on aika olla ihana uusille omistajille.

Ne seinät ovat nähneet paljon ja me olemme kokeneet niiden sisällä paljon. Turvassa maailman pahalta. Mutta ilman rakkaita ihmisiä ne ovat vain seinät. Välillä kun selaan kuvagalleriaani, oikein puistattaa. Kuinka paljon harkittuja kuvia minulla on yhdentekevistä hyllyköistä ja kuinka vähän niitä tärähtäneitä otoksia, joista pystyy kuulemaan naurun ja haistamaan lapsen hiusten tuoksun kun aurinko on paahtanut niihin pitkään.

Asioilla on aina vähintään kaksi puolta ja luopumisen vastapainoksi saa niin paljon. Olen saanut viettää vuoden vapaana kuin taivaan lintu seikkaillen, imien tunnelmia, ikään kuin varastoiden kaikkea sitä, mistä tulevaisuudessa ammentaa. Olen kokenut luovuuteni olleen hieman kateissa, mutta tiedän, että mieleni vain odottaa turvallista hetkeä ja vakaata tilannetta, jossa inspiraatio kyllä pääsee valloilleen.

Olen kasvattanut lasta, joka puhuu ja ymmärtää kolmea kieltä. Olen kerännyt tarinoita kiikkustuolissa kerrottavaksi ja voimaantunut siitä kaikesta uudesta, mihin pystyn ja mitä uskallan. Olen rakentanut uuden turvaverkonkin, se jos joku on muuten pirun siistiä. Ja ne tärkeimmät, rakkaat, ne ovat tässä näin mun elämässä ihan edelleen. Ydinperhe vieressä joka päivä ja laajennettu perhe sekä tärkeimmät ystävät sydämessä – ja lyhyen lennon päässä.

Nättien seinien sisällä on ihan hyvä olla ja kyllä minä seiniin kiinnyn, mutta maailma on niin paljon suurempi. On niin paljon mitä nähdä ja kokea, niin paljon mikä tekee minusta minut. Luopuminen mahdollistaa aina jotain uutta ja joskus on raivattava ihan urakalla.