On taas maanantai ja monen kalenteri vilisee merkintöjä viikon varrelle. Työpalavereja, harrastuksia, lasten harrastuksia, vanhempainiltoja, deadlineja, pitäisi tehdä -listoja. Niin minunkin kalenterini vilisi vielä vuosi sitten kun työskentelin esimiestehtävissä vauhdikkaalla markkinointialalla, harrastin paljon, kirjoitin blogia ja ohjasin vapaa-ajalla vielä satunnaisesti joogatuntejakin. Elimme miehen kanssa sitä tunnettua läpsystä vaihto -elämää, lapsen hakuja ja vientejä ja harrastuksia vuorotellen. Oli paljon juhlia ja tapahtumia. Treffit ystävien kanssa sovittiin kalenterin kanssa viikkojen, joskus kuukausien päähän.
Olin tosi onnellinen ja rakastin sitä elämää. Nautin työstäni, nautin siitä, että minulla oli paljon tosi mielekästä tekemistä, nautin harrastuksistani ja myös suhteellisen huolettomasta rahatilanteesta, jonka kaksi työhönsä panostavaa aikuista pystyivät mahdollistamaan. En tavallaan edes kokenut elämääni kiireiseksi – ajattelin aina, ettei minun arkeni ole kiirettä nähnytkään, jos vertaa vaikka vuorotyötä tekevään suurperheen vanhempaan. Toki välillä haaveilin siitä, että minulla olisi enemmän aikaa vaikka kirjojen lukemiselle, valokuvauksen opettelulle ja liikunnalle – mutta kukapa ei haaveilisi?
Sitten, jossain vaiheessa viime syksyä, meille tarjoutui tämä mahdollisuus muuttaa miehen töiden perässä Tanskaan. Heti pohdintojen alussa totesimme, että kyllä, haluamme lähteä, mutta ei ole realistista, että ainakaan heti molemmat meistä kävisivät kokopäiväisesti töissä. Aloin selvittää mahdollisuuksia pitää opintovapaata ja sillä tiellä ollaan. Olin valmis joustamaan oman työurani suhteen, koska ulkomailla asuminen oli ollut haaveenani pitkään.
Koko alkuvuosi kului tiivistahtisessa järjestelyssä, jotta asiat saatiin mallilleen ja muutto onnistumaan. Silloin arki oli kyllä kiireistä! Mutta sitten kun pääsimme asettumaan tänne uuteen kotiin, tempo muuttui totaalisesti.
Tällä hetkellä arjessani ei ole kiirettä. Suoritan avoimen yliopiston opintoja verkossa omaan rauhalliseen tahtiini ja käyn tanskan kieliopinnoissa kolmena päivänä viikossa. Tietysti myös huolehdin lapsen kouluun viemisestä ja hakemisesta, koska olen nyt kotona oleva vanhempi. Mutta minulla on paljon vapaa-aikaa, siis todella paljon, jos vertaa siihen vuoden takaiseen elämääni.
Kuulostaako kadehdittavalta? Niin olisi varmasti minustakin kuulostanut. Mutta vaikka kiireettömyys on ihanaa, niin toisaalta se ei ole ihanaa. Tiedättehän sen tunteen kun on vain tunnin rako päivässä ja tekee hirmuisesti mieli liikkumaan? Silloin sitä hyödyntää sen tunnin rakosen ja vetäisee hetkessä lenkkarit jalkaansa. Mutta kun sille lenkille on aikaa koko päivä, huomaa illan jo hämärtyvän, eivätkä tossut ole vieläkään jalassa. Voin kertoa, etten ole lukenut yhtään enempää niitä kirjoja, vaikka aikaa on kyllä ollut. Kuten huomaatte, blogin päivitystahtikin on ollut vähintään laiska.
Itse asiassa on aika tuskaista, että kiireestä ei voi enää syyttää mitään. Miten helppoa onkaan kuitata kiireellä kaikki ne asiat, joihin ei ole panostanut – liikunta, kulttuuri, parisuhde, ystävyyssuhteet. Kiireetön ihminen joutuu kohtaamaan ne kaikki tekemättömät asiat ja keskustelemaan itsensä kanssa, myöntämään, että ei halua / jaksa / pysty tekemään niitä, vaikka ehtisikin. Se kohtaaminen tekee oikeastaan aika hyvää, vaikka onkin välillä tuskaista.
Olen löytänyt uudenlaisen tempon arkeeni. Suoritan vähemmän, ajattelen enemmän. Toki joskus ajattelen liikaakin ja sekin on yksi kiireettömyyden haasteista – kaikilla meillä on murheita ja huolia, mutta kiireettömänä tulee mietittyä niitä enemmän. Mutta se, että teen vähemmän, on ollut silmiä avaavaa. Vuoden takainen suorittajaminäni kysyi vuorotteluvapaalta palaavalta tiimikaverilta, mitä kaikkea oikein teit puolen vuoden aikana. Nykyinen minäni kysyisi, miltä sinusta tuntui vuorotteluvapaan aikana. Siinä on aika iso ero.
Kun on kiireinen, voi viikon päätteeksi taputtaa itseään olalle ja olla tyytyväinen, että taas selvittiin suhteellisen ajoissa joka paikkaan, eikä mitään tärkeää unohtunut. Kun ei ole kiireinen, on niiden kiitosten aihe löydettävä jostain muusta. Sillä ihminen kaipaa itseltään kiitosta ja sitä tunnetta, että olen arvokas, vaikka ei ole juuri nyt suorittanut juuri mitään. Tässä on ollut itselläni valtava opettelun paikka.
Haen lapsen koulusta aikaisin, enkä enää ole se äiti, joka juoksee viimeisenä päiväkodin porteille muutamaa minuuttia vaille viisi vielä työpuhelua puhuen. Me emme vaihda läpsystä vuoroja miehen kanssa. Me teemme yhdessä ruokaa, käymme yhdessä tapahtumissa, retkeilemme yhdessä lähiseudulle, grillailemme yhdessä rannoilla. Me vastaamme kyllä extempore-kyläilykutsuun, koska meillä on aikaa. Koska minä en ole täyttänyt kalentereitamme viikkojen päähän.
Kuitenkin pitemmän päälle kiireetön elämä on minulle hieman liian tasaista. En ole koskaan niin väsynyt kuin olin perjantaisin työviikon jälkeen, mutta en toisaalta myöskään saa niitä huikeita energiapiikkejä, joita onnistuneet työprojektit saivat minussa aikaan. Tämä kiireettömyys on kuitenkin ollut hieno oppimiskokemus ja tärkeä vaihe uuteen maahan sopeutumisessa. Toivon, että pystyn ammentamaan näitä oppeja ja oivalluksia tulevaisuuteen.
Olipa hyvä kirjoitus ja pystyn monessa kohtaa samastumaan kuvaamiisi tunnelmiin. Kiitoksen anataminen itselle ilman jotain tiettyä työsuoritetta ja armollisuus on varmasti sellaisia asioita, jotka oivaltamalla voi auttaa itseään jaksamaan paremmin silloin, kun kiire palaa elämään. Hyvää viikonloppua!
LikeLike
Kiitos ihanasta kommentista, Netta! Juuri näin toivon. 🙂
LikeLike