Katsoin juuri kalenterista, että olemme olleet täällä Tanskassa nyt kuusi viikkoa. Aika on mennyt ihan mielettömän nopeasti, mutta samalla tuntuu kuin olisimme olleet täällä jo kauemminkin.

Kuuden viikon jälkeen tuntuu, etten ole enää ihan täysi turisti. Olen ehkä promillen verran paikallinen.

Tiedän, mihin suuntaan kannattaa lähteä kun haluan meren rantaan lenkille. Tiedän, missä ruokakaupassa käyn mieluiten, eikä ihan joka kerta enää jännitä kun lähestyn kassoja – enimmäkseen, koska olen jo oppinut, että kaikki kyllä puhuvat englantia, jos tulee joku ongelma.

Minulla on jäsenyys paikalliselle kuntosalille ja olen löytänyt kivan täydellisen joogapaikan – molempiin löydän ilman navigaattoria. Ja mikä tärkeintä, olen viimein saanut selville, mitä tanskaa puhuva hissimme sanoo. (Ihan vain toim. huom. “Kør ned” ei ole mikään maailman helpoimman kuuloinen sanapari tanskaksi lausuttuna.)

Aarhus on todella ihana kaupunki. Täällä on luonto ja meri koko ajan lähellä, äärimmäisen suloisia taloja ja katuja sekä leppoisan luova ja hauska tunnelma. Tämä on todella kultturelli ja lapsiystävällinen paikka, jossa riittää tapahtumia ja tekemistä vuoden jokaiselle päivälle. Nuoria on paljon, kiitos suuren yliopiston, joka levittäytyy joka puolelle kaupunkia toimipisteineen. Täällä on myös tosi kansainvälinen fiilis. Aarhus on lisäksi mielestäni juuri täydellisen kokoinen kaupunki ( n. 330 000 asukasta) . Lisäksi lähistöllä on paljon kivoja pienempiä kaupunkeja ja kiitos Legolandin, lentoyhteydet Suomeen ja koko Eurooppaan ovat erinomaiset.

Uusi arkemme sujuu mukavasti. Aamuisin mies lähtee töihin ja minä vien pojan bussilla  päivähoitopaikkaan – ja lähden haahuilemaan milloin mihinkin. Juuri nyt minulla ei ole opintoja suoritettavana (sain kevätlukukauden opinnot valmiiksi ja seuraavat alkavat elokuussa) ja odotan paikkaa tanskan kielikurssiryhmässä. Niinpä minulla on joka päivä noin viisi tuntia omaa aikaa sillä aikaa kun lapsi on hoidossa.

Luksusta? Kyllä. Luontevaa? Välillä.

Käyn lenkillä ja joogatunneilla, lueskelen kirjastossa, kiertelen kaupungilla. Tunnit kuluvat yllättävän nopeasti. Saan hyvin vähän mitään aikaiseksi. Kuuntelen musiikkia tanskaksi. Katselen sisään ihmisten ihaniin koteihin, mikä on helppoa, koska täällä ei juurikaan arvosteta verhoja. Ympärillä on niin paljon inspiroivia asioita, että olen ihan ähkyssä.

Olen onnekseni saanut täältä yhden tosi ihanan uuden kaverin, joka on samassa elämäntilanteessa, joten voimme istuskella päivällä vaikka pari tuntia rauhassa lounaalla kuulumisia vaihdellen. Käyn myös mahdollisimman paljon kansainvälisen yhteisön tapahtumissa.

Ajattelen paljon, liikaakin. Tiedän, että tämä arki on väliaikaista, mutta en tiedä, millaista haluaisin sen pysyvästi olevan. Toivon hiukan, että aika pysähtyisi tähän. Tunnen itseni nuoremmaksi ja huolettomammaksi kuin aikoihin, vaikka kasvatan pientä lasta vieraassa maassa. Samalla huolettomuuden seurana on iso kasa epävarmuutta, vähän kuten silloin opiskeluaikoina.

Välillä ajattelen, että se keski-ikäinen tasainen rivitaloelämä ja isolla autolla päiväkodin kautta töihin ajaminen oli todellista unelmaelämää. Välillä ajatus siitä taas tuntuu kovin tylsältä. Tiedän kuitenkin, että haluan melko pian takaisin töihin ja entistä suurempien haasteiden pariin. Työ on aina ollut tosi tärkeä osa elämääni ja antanut minulle paljon, joten toivoisin niin olevan jatkossakin.

Iltaisin ja viikonloppuisin vietämme aikaa yhdessä perheen kanssa. Täällä on todella paljon nähtävää – upeita rantoja, toinen toistaan suloisempia katuja, mukavia pyöräilyreittejä, kivoja leikkipuistoja, ihania kahviloita, idyllistä maalaismaisemaa, suloisia pikkukyliä.

Perheaika on ihanaa. Se on myös pakollista, koska emme juurikaan vielä tunne täältä muita ihmisiä. Ikävä kyllä välillä hermot kiristyvät. Rakastamme toisiamme niin paljon, mutta emme jaksaisi koko ajan olla reippaita. Ja täällä meidän pitää olla ihan helkkarin reippaita.

Välillä tuntuu kuin katselisin itseäni ulkopuolelta ja huutaisin hei haloo, sä elät sun unelmaasi!  Sä kannat joogamattoa ja kameraa kiireettömästi upean tanskalaisen kaupungin kaduilla, otat kuvia jos tuntuu siltä ja voit olla täysin oma itsesi.

Toteutunut unelma tuntuu sellaiselta kuin hyvä elämä yleensäkin, yhtenä hetkenä kuplivan onnelliselta ja toisena ahdistavalta möykyltä. Mutta mulla on vahvasti sellainen olo, että meidän kuului tulla juuri tänne juuri nyt ja siitä tunteesta tunnen syvää kiitollisuutta. Luulen, että se tunne on oikeastaan yksi parhaista asioista, mitä voi koskaan kokea.

P.S. Postauksen kuvat ovat parin viikon takaa kauniista Frederiksbjergistä sekä Arne Jacobsenin suunnittelemasta Aarhus Rådhusista.