Kuvissa näet paheitani. Pitkät kahvihetket makeiden herkkujen seurassa, nenä kiinni läppärissä. Otin nämä kuvat joulun jälkeen ajatuksenani kirjoittaa siitä, miten teen uudenvuodenlupauksen ja vähennän kahvinjuontia, sokerin syömistä sekä ruutuaikaa. Koska niinhän sitä kuuluu vuodenvaihteessa luvata, eikö? Kaivella omat paheet esiin, tunnustaa ne ja luvata elää vähemmän paheellisesti tulevana vuonna, vaikka ei ehkä itsekään uskoisi siihen pystyvänsä. Ruoskia itseänsä, keskittyä omaan napaan ja parantaa tapansa.
Sitten törmäsin Hyvejohtajuus.fi:ssä artikkeliin Näin sinusta tulee huipputyyppi. Se kolahti! Kunnon kohentaminen ja muut perinteiset uudenvuodenlupaukset ovat toki ihan jees juttu, mutta mitä jos lupaisinkin, että olen tänä vuonna enemmän huipputyyppi kuin viime vuonna? Kertoisin toisille useammin, miten tärkeitä he ovat minulle. Kehuisin, en puhuisi kenestäkään pahaa, vaan jokaisesta kaikkea hyvää mitä tiedän.
Jäin miettimään, että voisin luvata olla enemmän huipputyyppi myös itselleni. Vähemmän itsensä syyllistämistä, paheiden etsintää ja piiskaamista. Enemmän kannustusta, hyvien puolten etsintää, lempeyttä, rohkaisua. Puhuisin myös itsestäni ja itselleni vain ja ainoastaan hyvää.
Sitten saimme hyvin surullisia uutisia. Rakas mummumme oli hyvin väsynyt, ei jaksaisi enää montaa päivää. Lähdimme jättämään hyvästejä ja se oli yksi elämäni kauneimmista ja voimaannuttavimmista kokemuksista, vaikka samalla varmaankin surullisin.
Pidimme mummun kanssa toisiamme kädestä kiinni ja sanoin sen, mitä olin aina halunnut sanoa, mutta en koskaan ollut sanonut, koska ehtisinhän seuraavalla kerralla.
Sun kanssa on ollut aina niin hyvä olla. Aina on ollut tunne, että riitän ja olen hyvä juuri sellaisena kuin olen.
Mummu puristi kättäni kovempaa ja vastasi: Juuri sitä olen aina toivonutkin.
Ja se on totta mitä sanotaan, että unohdamme sen, mitä ihmiset ovat tehneet ja mitä he ovat sanoneet, mutta emme sitä, millaiseksi he ovat saaneet meidät tuntemaan itsemme kanssaan.
Kun luin huipputyyppi-listan uudestaan, tajusin, että mummu oli juuri tällainen. Aito huipputyyppi. Rakas mummu, on niin kova ikävä! Seuraan esimerkkiäsi kiitollisena roolimallista, jonka annoit. Kiitos kaikesta.
- Älä puhu pahaa kenestäkään. Puhu jokaisesta kaikkea hyvää mitä tiedät. Myös itsestäsi.
- Älä puhu töykeästi kenellekään. Puhu kaikille rohkaisevasti ja kannustavasti. Myös itsellesi.
- Kokoa ystävät yhdessä kokoon. Ota yhteyttä vanhaan ystävään tai sukulaiseen. Kutsu vieraita kotiisi.
- Kiitä – perusteellisesti.
- Suhtaudu toisiin myönteisesti.
- Tee työsi mahdollisimman hyvin.
- Jos sinulta pyydetään apua, niin auta.
- Anna anteeksi.
- Kuuntele ja ole läsnä.
- Ole toteuttaja.
Juuri näin! ❤
LikeLike
❤
LikeLike
Kaunis kirjoitus, tippa tuli linssiin. Toivottavasti työkaverit ei ihmettele… 😉
Osanottoni ja voimia suureen suruunne koko perheelle. ❤
Eipä ole kauankaan aikaa, kun mietin mitä teidän mummulle kuuluu, kun en ole pitkään aikaan häntä nähnyt (yhteen aikaan törmäsimme useinkin bussissa). Ja samassa sitten näin suru-uutiset. 😦
Ei lainkaan huono idis ois itsekin koittaa tulla huipputyypiksi, tai ainakin edes vähän lähemmäs.
Hyvää alkanutta vuotta! 🙂
LikeLike
Kiitos paljon osanotosta Heli. Mummun poismeno on ollut meille kyllä todella surullinen juttu. Hyvää uutta vuotta meille molemmille huipputyypeille! ❤
LikeLike
Kaunis kirjoitus ja niin totta. ❤
Osanotto ja voimia, ja onnea tähän vuoteen.
LikeLike
Kiitos paljon Ulpu! Suru on kunniavieras. Onnea myös sulle uuteen vuoteen!
LikeLike