Kaikkien mietintöjen jälkeen me päädyimme myymään Suomen kotimme ja se tyhjennettiin viime viikolla. Nyt rakkaat huonekalumme ja muut säästettävät tavarat ovat vuokravarastossa kunnes palaamme takaisin Suomeen. Joskus. Siitähän ei ole tietoa milloin ja mihin – toistaiseksi jäämme tänne Tanskaan.
Kodin tyhjentäminen oli toki työlästä, mutta vähemmän tunteellista kuin odotin. Meidän asunto oli meille paras mahdollinen koti vuosien ajan, mutta nyt on aika uudelle. Enemmän tunteisiin menivät kaikki ihmiset ympärillä, mutta onneksi heistä ei tarvitse samalla tavalla luopua kuin seinistä. Tietysti haaveilen nyt jo kovasti, millaisessa kodissa sitten joskus Suomessa asuisimme ja miten kutsun sitten sinne rakkaat paluujuhliin.
Täällä ulkomailla asuessa Suomen reissuja odottaa kuin kuuta nousevaa. Sitä suunnittelee mitä kaikkea tekee, mitä syö, fiilistelee miten raikasta se ilma onkaan ja miten puhtaita metsät ympärillä. Sitten katupöly – asia, jonka olemassaolon olin jo lähes unohtanut – tunkeutuu silmiin ja kurkkuun. Ja ainoat mukanani olevat kengät ovat mustat mokkanahkatennarit valkoisilla pohjilla! Siis uskomattoman typerä valinta, nehän ovat pölystä lopullisesti harmaantuneet parin päivän jälkeen.
Nastarenkaiden tauoton rapina bussipysäkillä seisoessa raivostuttaa. Sitä paitsi missasin sen bussin, koska asetuin vain pysäkillä etualalle ja hymyilin. Vasta kun kuski ei tuntunut hidastavan ollenkaan, heilutin kättäni, eikä hän enää ehtinyt pysähtyä. Kylläpä sitä tottuukin hassuihin asioihin, täällä Tanskassa kun ei tarvitse heilutella.
Joudun odottamaan uutta bussia puoli tuntia. Pysäkille kanssani tulee maahanmuuttajataustainen nainen, joka manaa katupölyä (kätevä small talk -aihe). Hetken vajoan puhelimeni syövereihin, sitten laitan se pois ja kysyn häneltä, miten pitkään hän on ollut Suomessa. Juttelemme koko odotus- ja bussimatkan, melkein tunnin yhteensä. Hän kiittää lämpimästi juttutuokiosta ja minusta tuntuu, että hän todella tarkoittaa sitä. Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan ja nyt tiedän miten toivoisin.
Tuttujen ruokien pakkaukset näyttävät ihan hassuilta kaupassa. Tuulipukujen kahina kuuluu kaupungillakin. Puut ovat uskomattoman hoikkia, näinkö kapeita tosiaan? Ihmiset kulkevat harvemmassa, puhuvat hiljaa ja silti he pitävät ovea auki tuntemattomalle ja katsovat silmiin. Pakkasaamun ilma tuntuu julman kuivalta. Valo on äärettömän kaunis. Suihkussa vesi on niin silkkisen pehmeää, ettei sieltä malttaisi tulla ollenkaan pois.
Koko kehoon laskeutuu mieletön rentous – huomaan, että olen Tanskassa koko ajan vähän varuillani ja hieman jännittyneessä tilassa, tarkkailen enemmän miten pitäisi käyttäytyä ja punnitsen, mitä kieltä missäkin tilanteessa käyttäisin. Yritänkö sönköttää tanskaa vai vedänkö suosiolla enkuksi. Suomessa puhe tulee miettimättä, oikeat sanat soljuvat suustani oikealla hetkellä, tiedän vaikuttavani kohteliaalta ja positiiviselta, mistä tanskaksi en koskaan voi olla varma. Jään suustani kiinni joka paikkaan, tuttujen ja tuntemattomien kanssa.
Leikit vievät poikani ja hänen parhaan ystävänsä uskomattomiin fantasiamaailmoihin, eikä jää epäselväksi, miten paljon lapsi nauttii kun saa leikkiä omalla kielellään, mielikuvitella ilman rajoituksia ja toinen on vieläpä mukana siinä. Tällaista on olla kotona.
Mutta ympäristön harmaus tuntuu iskevän vasten kasvoja ja lamaannuttavan. Kyllä, Tampere on yksi suuri työmaa ja alkukevät vuodenajoista ankein, mutta miksi jokaisen talonkin pitää olla harmaa? Miksei missään näy mielenkiintoisen muotoisia ikkunoita tai hauskoja parvekkeita, edes uudisrakennuksissa? Kaikki on niin perin käytännöllistä. Tanskassa hupsut ratkaisut raivostuttavat joskus, mutta väriä ei puutu. Yhtäkkiä olenkin onnellinen, että pääsen sinne vielä takaisin.
Ja täällä me nyt ollaan, meidän kodissa ja arjessa Tanskassa. Odottamassa tietysti aina seuraavaa Suomen reissua ja suomalaisia vieraita, mutta onnellisina juuri nyt juuri tässä.
Visu Sillvan 