Viime perjantaina Pikku-T tuli kipeäksi. En ollut onneksi ehtinyt suunnitella mitään viikonlopuksi ja tarkoitus oli olla vain kotona. Ihan jees siis, ajattelin. Tätä tarvitsenkin – käpertymistä torkkupeiton alle ja rentoa olemista vaan.
Lauantaina pääsin käymään joogassa ja leivoimme pikku potilaan kanssa isänpäiväkakun. Fiilis oli ihan hyvä ja rento, tein kotitöitä ja hengailtiin perheen kanssa. Ehkä aavistuksen tylsistynyt tunnelma meillä vallitsi, joten napsautettiin poitsulle leffa päälle ja uppouduttiin omien puhelimiemme maailmoihin.
No, tietysti aloin selata somea. Instagram-feedini täyttyi toinen toistaan upeammista reissukuvista, isänpäiväyllätyksien valmisteluista, sisustuksista, asetelmista.
Äkkiä rento ja hyvällä tavalla tylsistynyt fiilikseni vaihtui kireyteen. Mitä nuo pyykkivuoretkin tuossa ivailee? Anteeksi vaan mutta missä meidän fine dining-illallinen viipyy ja miksei ovessa ole jo rentoa DIY eukalyptuskranssia?
Onneksi tajusin itsekin, mistä fiilikseni täydellinen vaihtuminen syntyi. Hävetti. Hävettää vieläkin. Eihän mulla nyt voi olla noin huono itsetunto, että annan (osittain tuntemattomien) ihmisten somekuvien vaikuttaa fiilikseeni. Eihän?
Tiedänhän itsekin bloggaajana ja somekanavien suurkuluttajana, että se kuvavirta on vain pieni pintaraapaisu elämästä.
Ja miksen voinut tarttua vaikka kirjaan sen puhelimen sijaan?
Jäin miettimään, tuottaako some enemmän pahaa oloa ja ahdistusta vai iloa ja piristystä. Varmasti moni, minäkin, tavoittelee postauksillaan inspiraatiota, iloa ja hyvää fiilistä, mutta entä jos vastaanottaja ei koekaan niin. Ja sitten on se sisällöntuottajan paine. Kun käyttää paljon aikaa postauksen luomiseen, mutta se saakin todella vähän katselukertoja eikä yhtään kommentteja. Olisiko parempi, jos ei tietäisi lukuja ja seuraajien määrää?
Luin hiljattain Imagesta Paula Norosen haastattelun, jossa hän kertoi, että jos olisi aikanaan saanut kaikki Radiomafiaan tulevat negatiiviset palautteet itselleen (esim. somekanavien kautta), hänen uransa olisi varmasti loppunut lyhyeen. Fiksut tuottajat olivat päästäneet Paulan tietoisuuteen vain pienen osan, eikä hän kuulemma tiennyt kuuntelijamääristäkään juuri mitään.
Jäin miettimään myös sitä, miten pahasti olen koukussa someen. Oikeasti tosi pahasti. Liian. Kokonainen vuorokausi ilman yhtään Instagramin selailua, Facebookissa vierailua tai blogien lukemista tuntuisi melkein kidutukselta. Vaikka TIEDÄN, että siitä tulisi pelkästään hyvä olo. Olen testannut sen unohtamalla puhelimen kotiin muutamia kertoja ja se rauhallisuuden ja läsnäolon tunne on oikeasti ollut tosi voimaannuttava. On helppo sanoa, että pidä taukoa äläkä ota sitä puhelinta esiin. Mutta kun se on oikeasti koko ajan vaikeampaa!
Koska mä rakastan somea. Liityin Facebookiin ensimmäisten kavereideni joukossa ja olin ihan reimuissani siitä! Jo ennen oikeita somekanavia olin innokas slambookien vaihtelija ja ystäväkirjojen täyttelijä sekä minulla oli kirjekavereita ympäri maailmaa. Bloggaaminen on ollut luonteva jatke ja olen kuvieni ja tekstieni kautta pystynyt toteuttamaan itseäni paljon – ja myös oppinut tosi paljon, ihan työelämässäkin tarvittavia taitoja.
Se riemu kun sai ensimmäiset FB-kaverit ja ekat seuraajat blogiin! Sen kun muistaisi vieläkin. Ja kyllä mä muistankin. Pohjimmiltaan somesta tulee tosi hyvä olo. Ainakin kun malttaa välillä pitää taukoa ja muistaa asioiden oikean tärkeysjärjestyksen.
Hyvää oloa uuteen, alkavaan viikkoon! ❤
P.S. Postauksen kuvat ovat Tokiosta, upeasta Imperial Palace East Gardenista.
Visu Sillvan 