TULEEKO SOMESTA PAHA OLO?

Viime perjantaina Pikku-T tuli kipeäksi. En ollut onneksi ehtinyt suunnitella mitään viikonlopuksi ja tarkoitus oli olla vain kotona. Ihan jees siis, ajattelin. Tätä tarvitsenkin – käpertymistä torkkupeiton alle ja rentoa olemista vaan.

fullsizeoutput_6b6

Lauantaina pääsin käymään joogassa ja leivoimme pikku potilaan kanssa isänpäiväkakun. Fiilis oli ihan hyvä ja rento, tein kotitöitä ja hengailtiin perheen kanssa. Ehkä aavistuksen tylsistynyt tunnelma meillä vallitsi, joten napsautettiin poitsulle leffa päälle ja uppouduttiin omien puhelimiemme maailmoihin.

fullsizeoutput_6c4

No, tietysti aloin selata somea. Instagram-feedini täyttyi toinen toistaan upeammista reissukuvista, isänpäiväyllätyksien valmisteluista, sisustuksista, asetelmista.

fullsizeoutput_6c0fullsizeoutput_6c1

Äkkiä rento ja hyvällä tavalla tylsistynyt fiilikseni vaihtui kireyteen. Mitä nuo pyykkivuoretkin tuossa ivailee? Anteeksi vaan mutta missä meidän fine dining-illallinen viipyy ja miksei ovessa ole jo rentoa DIY eukalyptuskranssia?

DSC06396DSC06399

Onneksi tajusin itsekin, mistä fiilikseni täydellinen vaihtuminen syntyi. Hävetti. Hävettää vieläkin. Eihän mulla nyt voi olla noin huono itsetunto, että annan (osittain tuntemattomien) ihmisten somekuvien vaikuttaa fiilikseeni. Eihän?

Tiedänhän itsekin bloggaajana ja somekanavien suurkuluttajana, että se kuvavirta on vain pieni pintaraapaisu elämästä.

Ja miksen voinut tarttua vaikka kirjaan sen puhelimen sijaan?

fullsizeoutput_6c6

 

Jäin miettimään, tuottaako some enemmän pahaa oloa ja ahdistusta vai iloa ja piristystä. Varmasti moni, minäkin, tavoittelee postauksillaan inspiraatiota, iloa ja hyvää fiilistä, mutta entä jos vastaanottaja ei koekaan niin. Ja sitten on se sisällöntuottajan paine. Kun käyttää paljon aikaa postauksen luomiseen, mutta se saakin todella vähän katselukertoja eikä yhtään kommentteja. Olisiko parempi, jos ei tietäisi lukuja ja seuraajien määrää?

fullsizeoutput_6c7

Luin hiljattain Imagesta Paula Norosen haastattelun, jossa hän kertoi, että jos olisi aikanaan saanut kaikki Radiomafiaan tulevat negatiiviset palautteet itselleen (esim. somekanavien kautta), hänen uransa olisi varmasti loppunut lyhyeen. Fiksut tuottajat olivat päästäneet Paulan tietoisuuteen vain pienen osan, eikä hän kuulemma tiennyt kuuntelijamääristäkään juuri mitään.

fullsizeoutput_6c2

Jäin miettimään myös sitä, miten pahasti olen koukussa someen. Oikeasti tosi pahasti. Liian. Kokonainen vuorokausi ilman yhtään Instagramin selailua, Facebookissa vierailua tai blogien lukemista tuntuisi melkein kidutukselta. Vaikka TIEDÄN, että siitä tulisi pelkästään hyvä olo. Olen testannut sen unohtamalla puhelimen kotiin muutamia kertoja ja se rauhallisuuden ja läsnäolon tunne on oikeasti ollut tosi voimaannuttava. On helppo sanoa, että pidä taukoa äläkä ota sitä puhelinta esiin. Mutta kun se on oikeasti koko ajan vaikeampaa!

fullsizeoutput_6c3

 

Koska mä rakastan somea. Liityin Facebookiin ensimmäisten kavereideni joukossa ja olin ihan reimuissani siitä! Jo ennen oikeita somekanavia olin innokas slambookien vaihtelija ja ystäväkirjojen täyttelijä sekä minulla oli kirjekavereita ympäri maailmaa. Bloggaaminen on ollut luonteva jatke ja olen kuvieni ja tekstieni kautta pystynyt toteuttamaan itseäni paljon – ja myös oppinut tosi paljon, ihan työelämässäkin tarvittavia taitoja.

 

fullsizeoutput_6c5

Se riemu kun sai ensimmäiset FB-kaverit ja ekat seuraajat blogiin! Sen kun muistaisi vieläkin. Ja kyllä mä muistankin. Pohjimmiltaan somesta tulee tosi hyvä olo. Ainakin kun malttaa välillä pitää taukoa ja muistaa asioiden oikean tärkeysjärjestyksen.

Hyvää oloa uuteen, alkavaan viikkoon! ❤

P.S. Postauksen kuvat ovat Tokiosta, upeasta Imperial Palace East Gardenista.

 

 

KAIKELLA ON TARKOITUS?

fullsizeoutput_5ef

Lapsena minulla oli ihana mummila Porin Tiilimäellä. Kolmikerroksinen 50-luvun rivitalokoti, joka oli täynnä mielenkiintoisia paikkoja, komeroita, sokkeloita ja mummin loputtomia aarteita. Vinot katot, erikoisissa paikoissa olevat ikkunat, pitsiverhot, plyyshisohvat. Kellarissa ukin suksienhuoltopiste, puutarhassa rautaportit ja upeat kukkaistutukset.

Kun olin 13-vuotias, minulle hyvin rakas ja läheinen ukki kuoli. Mummi muutti pienempään kerrostalokotiin Silloin vanhempani miettivät, voisivatko he ostaa tämän kodin meille, mutta se olisi ollut liian ahdas koko perheellemme.

 

Teininä kuitenkin haaveilin asumisesta juuri tuolla. Menevän nuoren naisen vaakakupissa painoi tietysti se, että Tiilimäeltä olisi ollut lyhyt matka harrastuksiin ja keskustan menoihin, mutta olin myös hyvin kiintynyt itse taloon, sen tuoksuihin, muotoihin ja ympäristöön.

Monta vuotta myöhemmin tämä asunto, tai siis MEIDÄN MUMMILA, tuli myyntiin. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta Porissa käymässä. Äiti kysyi ohimennen, lähtisinkö katsomaan. No tietenkin!

50-luvun kaapisto

Kun astuimme sisään, se mummilan tuoksu tuli ensimmäisenä vastaan. Itku tuli vasta yläkerrassa. Kiersin jokaisessa huoneessa, enkä melkein malttanut lähteä ollenkaan pois. Näin kodin arkkitehtuurin ja sisustuksen yksityiskohdat eri tavalla kuin lapsena, mutta se tuttu henki oli siellä ihan samana.

En voinut kuvitella sitä vaihtoehtoa, että vanhempani eivät muuttaisi tähän kotiin. Ei sellaista kai ollut.

fullsizeoutput_5ee

Kaikella on tarkoitus. Sillä on tarkoituksensa, että tämä asunto on paitsi minun, myös lapseni mummila. Sillä on tarkoitus, että ukilla ja mummilla ei ollut aikanaan varaa tehdä isoja remontteja ja uudistuksia. Nyt tämä asunto on se yksilö taloyhtiössä, jota ihaillaan. Ai näinkö arkkitehti tämän suunnitteli? Näinkö tämä alun perin oli?

Toki 50-luvun moderni funktionalismi, jota tämä arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelema “ketjutalo” mielestäni edustaa, on juuri nyt todella trendikästä, mutta minä uskon, että rakennusajan harkitut yksityiskohdat eivät menetä tenhoaan ikinä. Tämä talo ja sen alkuperäiset aidot materiaalit tulevat kestämään vielä todella, todella pitkään. Kunpa malttaisimme useammin antaa asioille aikaa ja jälkikäteen nähdä niiden kauneus.

fullsizeoutput_5f0

Mummila on ollut meidän Pikku-T:lle ihan pienestä asti tosi tärkeä paikka. Hän on ollut siellä hoidossa paljon. Käynyt papan kanssa läheisellä jäähallilla katsomassa Ässien pelejä, ulkoilemassa “Porimettässä” ja mummin kanssa polskimassa maauimalassa (joka muuten myös edustaa 50-luvun funkkista, suosittelen tutustumaan). Tämän hoitopaikan ansiosta me vanhemmat olemme saaneet järjestettyä monia päällekkäisiä työmenoja, juhlia ja reissuja. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen niistä.

Nyt hoitoreissut ovat vaikeutuneet, enkä tiedä, kuinka paljon niitä on enää jäljellä. Pikku-T on tosi pahasti allergisoitunut mummilan koiralle. Mummilassa, jossa minun on ollut aina niin helppo hengittää, ei pojallani kirjaimellisesti riitä happi. Se on ihan kamalaa. En vielä ihan täysin edes käsitä, miten iso asia tämä meidän perheelle onkaan.

Tässä viime aikoina on tullut aika usein vastaan asioita, jotka eivät ole menneet niin kuin minä olisin halunnut. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kyllä tämäkin vielä ratkeaa parhain päin. Näin uskon. Ainakin itse osaan arvostaa ja olla kiitollinen siitä, ettei itselläni ole koskaan ollut allergioita. Olen voinut syödä mitä vaan, yöpyä missä tahansa ja käyttää melkein mitä kosmetiikkaa tahansa. En enää pidä sitä itsestäänselvyytenä.