Monissa blogeissa on kiertänyt viime aikoina #viisifaktaa -haaste, jota on ollut mun mielestä todella kiva seurata. Itsekin tämän haasteen sain Syyskuun kuudes -blogin Netalta ja viimein sain aikaiseksi tarttua siihen – hieman laajentaen, eli nyt seuraa kymmenen ehkä hieman vähemmän tunnettua faktaa minusta.

Olen aina tykännyt kielistä ja myös kieliopista! Siksi onkin aika mahtavaa, että tällä hetkellä saan käyttää ihan joka päivä arjessa kolmea kieltä – suomea, tanskaa ja englantia. Samalla olen kuitenkin alkanut arvostaa entistäkin enemmän omaa äidinkieltäni ja huomaan, miten paljon luontevammin ilmaisen itseäni suomeksi kuin vaikkapa enlanniksi. Vaikka pidän omaa enkun kielitaitoani hyvänä, niin onhan suomi kuitenkin ehdoton tunnekieli.

Olen naimisissa teinirakkauteni kanssa, enkä voisi kuvitella vierelleni ketään muuta. Olemme molemmat kotoisin Porista, mutta asuimme Jyväskylässä viisi vuotta opiskelujen takia. Valmistumisen jälkeen työt veivät meidät Tampereelle ja siellä vierähtikin melkein kymmenen vuotta. Nyt sitten asustellaan toistaiseksi täällä Tanskassa. Sen olen oppinut vuosien varrella, että koti on siellä missä me molemmat olemme. Itse olen viettänyt aiemminkin pari pätkää ulkomailla (au pairina Kaliforniassa ja Erasmus-vaihdossa Itävallassa), mutta vasta nyt kun olemme täällä Tanskassa koko perhe, tämäkin tuntuu kodilta.

Joskus minulta kysytään, milloin ja miten olen oppinut tällaiseksi järjestelmälliseksi minimalistiksi. Vastaus on, että olen aina ollut tällainen. Sain ensimmäisen oman huoneeni 10-vuotiaana ja siitä asti olen tykännyt pitää tavarani järjestyksessä. Mulla on jopa vaatekaappi aina siisti! Rentoudun järjestelemällä tavaroita. Saan erityisen paljon nautintoa siitä kun vuodenaikojen vaihtuessa saan käydä vaatteet ja asusteet läpi – se on jotenkin ihana siirtymäriitti. Tiedän, kuulostaa varmasti täysin kahelilta!

Lapsuuteni toiveammatteja olivat kirjailija ja opettaja. Olin kunnon runotyttö, juoksentelin niityillä ja pyörittelin tarinoita päässäni. Vieläkin voisin hyvin kuvitella kirjoittavani vielä joskus kirjan ja opettajan urakin kiinnostaa, etenkin ammatillisella puolella.

Erikoisin taitoni on maailman nopein tietokoneella kirjoittaminen kahdella sormella. En aikanaan yläasteella jaksanut opetella kymmensormijärjestelmää, koska “mä en tosiaankaan tuu tekemään mitään päätetöitä” (en tiedä, millä ajattelin kirjoittavani sen kirjan, ehkä sulkakynällä…?). Koska kuitenkin olen kirjoittanut valtavia määriä näppiksellä sen jälkeen, niin mulle on kehittynyt ihan oma systeemi tähän. Voin kertoa, että olen äärettömän nopea, työkaverit todistavat tarvittaessa.

Minulla on kaksossisko ja pikkusisko. Heidän ja vanhempieni kanssa olen tekemisissä lähes joka päivä. Uskon, että olen saanut vanhemmiltani ja siskoiltani rohkeuden, jonka varassa teen tällä hetkellä isoja päätöksiä. On aika paljon helpompaa olla rohkea kun tietää, että taustalla on perhe, joka uskoo minuun. Minulla on perheessämme sellainen onnistujan ja vastuunkantajan rooli. Aina se ei ole pelkästään helppo rooli, mutta ikinä en ole kokenut, että joku perheenjäsenistä ei uskoisi minuun.

Huumorintajuni on varsin sarkastinen, mutta ei mitään mieheeni verrattuna! Hirvittää oikein, millaisen huumorin lapsemme oppii kotona… En oikeasti ole ollenkaan niin hillitty ja hallittu tyyppi kuin kotini ja someni ehkä antaa ymmärtää.

Vaikka olen varsin positiivinen ja nauravainen, niin pidän erittäin melankolisesta taiteesta. Katson järkyttäviä elokuvia, luen traagisia kirjoja, käyn ahdistavissa taidenäyttelyissä ja ennen kaikkea kuuntelen surullista musiikkia. En oikeastaan voi kuunnella musiikkia tehdessäni töitä, koska ajaudun niin surumielisiin maailmoihin, ettei tavallisilla toimistoduuneilla ole siinä kuviossa enää mitään merkitystä. Usein kuuntelen yksin kotona jotain tosi ahdistavaa musiikkia, itken ja eläydyn. Sitten pyyhin kyyneleet ja jatkan päivää.

Huonoin puoleni on liika itsekriittisyys. Olen itseäni kohtaan ihan kamalan ankara. Kuitenkin omituisesti äitiyden suhteen olen osannut olla tosikin rento ihan alusta asti. En todellakaan tiedä, miten tämä on edes mahdollista, mutta mulla on vain aina ollut sellainen tunne, että olen hyvä ja tarpeeksi hyvä äiti ja otankin yleensä lapseen liittyvät jutut tosi rennosti.

Paras puoleni on se, että välitän ympärillä olevista ihmisistä aidosti. Olen aina todella kiinnostunut, miten muilla menee, valmis kuuntelemaan & auttamaan ja tärkeiden ihmisten eteen teen ihan mitä tahansa. Tutustun uusiin ihmisiin helposti ja pystyn tosi nopeasti aistimaan, millaisia he ovat sisimmässään. Luotan tähän “aistiini” aika vahvasti elämässä ja koen sen olevan lahja. Rakastan aitoja ihmisiä ja usein oikein innostun tajutessani, miten ihaniin persooniin olen tutustunut.

Opitteko jotain uutta minusta?