Se, mitä et tee, on yhtä tärkeää kuin mitä teet. Se, mitä päätät jättää tavoittelematta, on yhtä tärkeää kuin mitä tavoittelet.

Olen ollut tavaran suhteen aito minimalisti jo lapsesta alkaen. Muistan, että halusin pitää tavarani järjestyksessä ja luopua turhasta jo todella nuorena. Voi sitä onnen ja ilon päivää kun sain 10-vuotiaana oman huoneen, jonka sai pitää juuri niin siistinä kuin halusi. Suuressa perheessä tavaran määrä ahdisti välillä paljonkin ja omassa kodissani olen aina halunnut pitää tavaramäärän maltillisena. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla.

Koen, että elämäni on parempaa ja selkeämpää vähemmän tavaramäärän kanssa. Hahmotan, mitä omistan ja pystyn pitämään esineistäni parempaa, niiden ansaitsemaa huolta. Järjestän myös päätäni kun järjestän tavaroitani.

Tämä minimalismi ei ole kuitenkaan ulottunut muuhun elämääni ja nyt ihmettelen, miksi ei. Jos ajattelen vaikkapa kivan asukokonaisuuden kokoamista, niin sehän on varmasti helpompaa kun vaatteet ovat valmiiksi tyylillisesti yhteensopivia, mittasuhteiltaan minulle oikeanlaisia ja laadukkaita. Niinpä olen karsinut vaatekaapistani pieneksi tai muuten sopimattomaksi jääneet ja rikkinäiset sekä nuhjuiset vaatteet pois ja kokonaisuuksien valinta sujuu melko helposti. Joukkoon mahtuvat silloin helposti myös ne muutamat yllätykset ja tyyliä rikkovat poikkeukset, kuten erikoisempi laukku tai jännän värinen takki.

Jos taas yrittäisin koota kivaa asukokonaisuutta valtavasta kaupan vaatevalikoimasta, ei siitä tulisi yhtään mitään. Kaikki olisi vähän sinne päin,  väärän kokoista, eikä oloni olisi ollenkaan hyvä.

Loogisesti ajateltuna tämä sama ajattelumalli sopii myös kaikkeen muuhun, mitä elämässäni teen. Jos suoritan asioita vain tottumuksen vuoksi, koska niihin on joskus tullut ryhdyttyä, vaikka ne eivät minua tai perhettäni enää palvele, tulee niistä kuin liian tiukkoja ja nuhjuisia, muodista menneitä farkkupareja. Jos taas tekemäni asiat muodostavat mielekkään kokonaisuuden ja sopivat “tyylillisesti yhteen”, pystyn varmasti parempiin tuloksiin pienemmällä vaivalla, minulla on parempi olla ja säteilen hyvinvointia myös ulospäin.

Kysehän ei ole siitä, etteikö jokin asia olisi aiemmin voinut tuottaa minulle valtavaa iloa ja sopia erinomaisesti elämääni. Kyllähän ne lantiolla roikkuvat trumpettifarkutkin olivat ihanat, vaikka nykyään en tuntisi oloani niissä hyväksi. Tekemisten suhteen pitäisikin uskaltaa suorittaa samanlaista karsintaa kuin tavaroiden, mutta miksiköhän se tuntuu itselle niin vaikealta?

Olen vuosikausia yrittänyt tehdä koko ajan enemmän ja ajatellut, että kun vain teen paljon ja vielä vähän lisää, niin ahkeruuteni ennen pitkään palkitaan. Samalla olen nähnyt, miten ympärilläni menestystä niittävät nimenomaan ne tyypit, jotka uskaltavat reilusti kieltäytyä turhista töistä ja menoista. Ne tyypit, jotka rajaavat tekemistään.

Olen ajatellut, että koska en ole erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, mutta aika hyvä monessa, voin korjata tilannetta määrällä, asenteella ja ahkeruudella.

Kun ensimmäisiä kertoja aloin kyseenalaistamaan omaa ajatteluani, tunsin itseni huijatuksi. Eikö olekin väärin, ettei ahkeruudesta palkitakaan, ajattelin. Tanskaan muutto osui kuitenkin siinä mielessä hyvään saumaan, että sain viettää vuoden opintovapaalla ja ehdin tarkastella vähän tarkemmin, etäisyyden päästä, omia käyttäytymismallejani. Toki sorruin hirveään suorittamiseen senkin aikana ja nyt jälkikäteen luen vanhoja blogipostauksiakin ihan järkyttyneenä – miten saatoin todeta muutaman viikon jälkeen, etten ole “vieläkään” saanut aikaiseksi sitä ja tätä. Niin, siis olinhan VAIN muuttanut toiseen maahan, eihän siinä nyt mitään!

Mieheni on äärettömän viisas ja ihana ihminen ja hän on jo vuosikausia toivonut, että tekisin yksinkertaisesti vähemmän asioita, olisin vähemmän ahkera. Muistan ajan, jolloin se tuntui minusta suorastaan loukkaavalta ja törkeältä kommentilta. Siis mitä tässä maailmassa saadaan aikaiseksi, jos kaikki vain vähentävät ja hidastavat?

Nyt kuitenkin saan kiinni hänen ajatuksestaan. Saan kiinni siitä, että hän rakastaa minua eniten kun olen läsnä, kun vain olen. Hän ja kaikki muut tärkeimmät ihmiset ympärilläni rakastavat minua minun itseni takia, ihan vain itseni takia, eikä sillä mitä teen, ole mitään tekemistä asian kanssa.

Enää se ajatus ei loukkaa vaan lohduttaa. Okei, vähän itkettää, mutta silti lohduttaa.

Ehkä voisin rakastaa myös itseäni ihan vain sen takia, mitä olen. Ilman suorittamista, ilman ruksittua to do-listaa, ilman ainaisia epämukavuusalueita ja itseni ylittämisiä.

En harrasta juuri nyt mitään muuta liikuntaa kuin joogaa ja hyötyliikkumista ja se on OK.

Pojallani ei ole mitään harrastuksia, eikä hän niitä vielä halua. Se on OK. Koulussa on ihan riittävästi aktiviteettia.

En ole oppinut 1,5 vuodessa kovinkaan paljon tanskaa ja puhun sitä täysin surkeasti. Se on OK. Enkulla pärjään hyvin.

Töissä on juuri nyt valtava paine ottaa lisää tekemistä ja tehdä vähän nopeammin ja määrällisesti enemmän, mutta ainakaan vielä en ole suostunut kaikkeen ehdotettuun. Tiukkaa tekee, sen voin myöntää, mutta tiedän päässeeni jo pitkälle kun edes mietin näitä asioita. Aiemmin olisin sanonut ilomielin kyllä.

Jätän monia tapahtumia väliin, jotka periatteessa kyllä kiinnostavat, mutta joihin en vain jaksa lähteä. Sekin on OK.

Blogi elää hyvinkin hiljaiseloa ja suuri osa Instagram-kuvistakin on otettu vanhalla kännykälläni, enkä edelleenkään osaa käyttää kunnolla kuvanmuokkausohjelmia. Sekin on OK.

Ja kun näen ystävien kuvia kaupunkilomilta tai reissuilta ympäri maailmaa, pienen hetken ajan erehdyn luulemaan, että haluaisin olla siellä itsekin. Sitten mietin tarkemmin. Oikeastaan enemmän haluan olla torkkupeiton alla kotona, lukea kirjaa ja kuunnella nukkuvan pojan tuhinaa.

To do -listojen lisäksi aion alkaa vihdoin ja viimein kirjoittaa not to do -listoja. Koska nyt uskon, että se, minkä jätämme tekemättä, on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin se, minkä teemme.

Kuka on mukana?