Meidän 7-vuotias poikamme aloittaisi tällä viikolla koulutiensä, jos me asuisimme Suomessa. Sen sijaan hän aloittaa toisen kouluvuotensa täällä Tanskassa. Vaikka yleensä rakastan uusia alkuja ja elokuuta, niin nyt kyllä huokaisen helpotuksesta – ei uusia alkuja meidän perheessä tällä kertaa. Viime viikolla aukesi jo koulun kerho eli SFO (skolefritidsordningen) ja tämän viikon torstaina alkaa sitten virallinen opetus. Vastassa ovat tutut, aivan ihanat opettajat, kivat kaverit ja tutut luokkahuoneet, eikä yhtä ainuttakaan uutta kieltä.

Viime vuosi oli sellaista uusien alkujen ja jännityksen tykitystä, että jälkikäteen oikein hirvittää. Kaiken Tanskaan muuttoon liittyvän mullistuksen keskellä 6-vuotias poikamme aloitti koulun kansainvälisellä luokalla. Hän ei tuntenut koulusta ketään, ei yhtä ainuttakaan opettajaa eikä lasta – enkä kyllä minäkään hänen äitinään. Minulla oli kuitenkin se etu, että pystyin tutustumaan ihmisiin aika helposti englanniksi. Poika oli ummikko niin tanskaksi kuin englanniksikin.

Tietysti meitä jännitti, miten kaikki sujuu. Olemmeko haukanneet liian suuren palan? Onko uuteen maahan muutto ja kaksi uutta kieltä pienelle lapselle yksinkertaisesti liikaa? Pärjääkö hän eväiden kanssa pitkät koulupäivät?

Eniten jännittivät kuitenkin ne tavalliset asiat, jotka varmasti jännittävät ihan jokaista vanhempaa koulun alkaessa. Viihtyykö lapsi? Löytääkö hän kavereita? Hyväksytäänkö koulussa erilaisuutta? Mitä jos tulee koulukiusaamista? Ymmärtääkö opettaja juuri minun lastani?

Olen itse aina viihtynyt koulussa todella hyvin, mutta muistan kyllä, miten armotonta meno välillä oli. Piti sopeutua porukkaan, erilaisuus ei ollut hyvä juttu. Minulla on kaksossisko ja se oli välillä riittävä syy erilaisuuteen – kaikkiin kaveriporukoihin ei ollut asiaa, sillä monet eivät osanneet luontevasti olla kolmen hengen porukassa tai sitä isommassa, vaikka meille se kyllä olisi sopinut.

Kaikkein eniten olen jännittänyt sitä, että lastani kiusataan tai hän ajautuu kiusaajaksi. Molemmat yhtä kamalia vaihtoehtoja. Toistaiseksi mistään sellaisesta ei ole kuitenkaan ollut merkkejä. Onneksi. Tai no, itse asiassa kyllä tanskalaisen puolen lapset nauroivat pojalle ja pilkkasivat viime syksynä kun hän puhui hassusti tanskaa. Se oli onneksi ohimenevä vaihe, eikä oman luokan lasten kanssa ole ollut mitään vastaavaa. Kiitos siitä myös loistavalle luokanopettajalle, joka puuttui välittömästi suurella vakavuudella pieniinkin orastaviin kiusaamistapauksiin kouluvuoden alussa.

Jännitin myös lapsen jättämistä koulun avoimeen pihapiiriin. Kun on tottunut päiväkotimaailmassa aitoihin, portteihin ja aikuisiin, jotka tietävät, missä lapsi liikkuu, on muutos koulumaailmaan suuri. Kerran kun hain poikaa viime syksynä, ei häntä meinannut löytyä millään ja etsimme koulun aikuisten kanssa aika pitkään! Se oli yksi elämäni pelottavimmista hetkistä. Silloin hirvitti sekin, ettei hän vielä puhunut kovin hyvin tanskaa. Onneksi poika löytyi lopulta puumajasta täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Sen jälkeen harjoiteltiinkin ahkerasti kelloa ja ajan kulun seuraamista ja hän oppi tulemaan porttien läheisyyteen sovittuna hakuaikana.

Täällä Tanskassa on samalla tavalla kuin Suomessakin avoin kulku koululle ja monet lähellä asuvat (etenkin hieman isommat) lapset kulkevat yksin pyörällä tai kävellen. Lasten vapaata leikkiä ja liikuntaa arvostetaan paljon, joten he saavat olla iltapäiväkerhossa joko sisällä tai suurilla ulkoalueilla oman mielensä mukaan. Periaatteessa kannatan tällaista systeemiä ja pohjoismaista luottamuksen kulttuuria täysin. Mutta on siinä silti sopeutumista kun kyseessä onkin se oma pieni mussukka, joka elelee vielä niin täysin omassa mielikuvitusmaailmassaan ja saattaa keksiä mitä tahansa!

Me olemme toistaiseksi vieneet ja hakeneet aina pojan, eikä hänellä ole vielä edes omaa kännykkää. Sen hankkimisesta on puhuttu, mutta ensin harjoitellaan tavaroista huolehtimista näiden muiden juttujen kanssa – opittavaa on vielä reilusti.

Kansainvälisellä luokalla se, mikä minun koulussani aikanaan olisi ollut erilaisuutta, on tavallisuutta. Monet lapset ovat asuneet eri maassa ja puhuvat kolmea tai neljää kieltä. Niinpä poikamme totesi eräänä päivänä, että on vähän omituista kun meillä kotona molemmat vanhemmat puhuvat ihan vaan suomea. 😉

Toivotan paljon onnea & iloa matkaan kaikkiin ekaluokkalaisten perheisiin ja turvallista koulumatkaa jokaiselle koululaiselle!