Pienen kotimme sisustuksesta ei ole mitään uutta kerrottavaa, mutta elämässä muuten on tapahtunut senkin edestä. Huhtikuu oli varsin vauhdikas. Ohjelmassa oli Suomen kodin myynti ja tyhjennys, viimeisten opintovapaaseen liittyvien kurssien suorittaminen ja uuden työn aloitus täällä Tanskassa, lastenhoitoavun etsiminen, leasing-auton hankkiminen työmatkaa varten ja monenlaisia käytännön asioita aina pankkitilin avaamisesta veroasioihin. Ehdittiin me vähän lomailla ja reissaillakin.

Niin tosiaan, näin tässä nyt sitten kävi, että haaveeni toteutui ja kova työ palkittiin – sain oman alan eli markkinoinnin ja viestinnän työpaikan täältä Tanskasta. On aivan mahtava fiilis olla taas työelämässä! Ensimmäiset päivät vain hymyilin typerästi koko kotimatkan. Miten mahtavaa, että asiat lopulta loksahtivat kohdalleen, työnhaun eteen tehty uurastus palkittiin ja voimme jäädä vielä koko perhe toistaiseksi tänne Tanskaan. Tietysti uudessa työssä on paljon huonojakin puolia, mutta tämä uudessa paikassa aloitushan on ihan mahtavaa kun vielä ei ole omassa päässä mitään rajoitteita tai asenteita yhtään mitään kohtaan. Vain uutta ja innostavaa.

Olin edellisessä työpaikassani Suomessa 10 vuotta, joten jännitti kyllä ihan valtavasti, miten uudessa organisaatiossa työskentely sujuisi. Nyt kuitenkin tuntuu, että pelko ja jännitys olivat hieman liioiteltuja, sillä markkinointia teen kuitenkin edelleen ja näköjään samoja lainalaisuuksia löytyy paljonkin. Oma osaaminenkin on taas muistunut mieleen.

Tosiaan, työnhakuvaiheessa oli välillä vaikeaa hahmottaa omaa osaamistaan. Valitettavasti työnhaku vaikuttaa väkisin fiilikseen sekä itsetuntoon ja breikki työelämästä tietysti myös hankaloittaa omalla tavallaan, vaikka opintovapaa antoikin minulle todella paljon. Jos siis siellä on nyt joku, joka etsii töitä ja kokee vaikeuksia muodostaa käsitystä omasta osaamisestaan, niin voin lohduttaa, ettet ole yksin! Itse toivon, että tästä työnhakukokemuksesta täällä on apua sitten kun taas palailemme Suomeen ja edessä on siellä taas sen oman paikan etsintä, josko osaisin suhtautua työnhakuun vähemmän stressillä ja muistaisin paremmin ne vahvuudetkin.

Töissä puhun englantia, mutta yritän käyttää myös tanskaa, koska se on kaikkien muiden yhteinen kieli. Hieman kyllä turhauttaa kun en ymmärrä oikeasti käytännössä mitään, mitä he keskenään puhuvat. Nythän mulla on tietysti hyvä tilaisuus oppia lisää tanskaa, mutta tässä alussa en ole pystynyt vielä ottamaan juuri mitään vastaan kun uutta infoa on muuten tullut niin paljon.

Työskentelen suomeksi ja englanniksi sekä käännän jonkin verran tekstejä myös ruotsista – ja välillä on kyllä tuntunut, että aivot ovat aivan solmussa. Suomi on rakenteeltaan niin erilainen kieli, että siihen pitää oikein keskittyä, jos aikoo kirjoittaa hyvää sisältöä. Nytkin tästä blogitekstistä tulee ihan järkyttävää soopaa, mutta onneksi kirjoittelen tätä vain itselleni muistoksi (ja tietysti rakkaalle äidille, terkkuja kotiin!). Mulla on kollegoja myös Suomessa eli pääsen hoitamaan asioita osittain omalla kielelläni, mikä on todella mukavaa.

Arki meidän perheessä muuttui tietysti aika isosti. Minulla on pitkä työmatka ja mies reissaa omassa työssään jonkin verran. Onneksi olemme kuitenkin löytäneet ihanan “nannyn”, joka auttelee silloin tällöin lapsen hakemisessa koulusta. Uskon, että vaikka tämä on melkoista palapeliä, niin kyllä me saamme homman toimimaan. Tuo aktiivinen työnhakuvaihe ei ainakaan ollut mitenkään mukavaa aikaa meidän perheessämme, joten mielummin pienet kiireet ja tasapainoinen fiilis kuin väljät aikataulut, mutta hermoromahduksen partaalla oleva äiti…

Olen ollut nyt uudessa työssä vasta kolme viikkoa, joten vielä ei arjen sujumisesta voi paljon puhua. Olen kuitenkin tähän asti ehtinyt myös harrastuksiin kivasti ja niistä kyllä aion pitää kiinni. Sen olen jo huomannut, että viikonloput ja vapaat muutenkin tuntuvat paljon enemmän ansaituilta kuin pitkään aikaan. Vaikka eihän sen pitäisi mennä niin – kyllä minä opiskelijanakin viikonloppuni olin todellakin ansainnut.

Mitäpäs voisin kertoa arjesta tanskalaisella työpaikalla… No ainakin sen, että meillä on toimistolla joka aamu aamupala! Siellä on töissä oikeasti sellainen ihana nainen, joka mm. siivoilee, mutta myös siis laittaa aamupalan joka aamu klo 8.30. Ihana tapa aloittaa työpäivä, etenkin kun olen usein lähtenyt kotoa jo ennen seitsemää. Aamupalaan sisältyy yleensä lähinnä erilaisia leipiä ja päällisiä, tanskalaiset tykkäävät hilloista ja omituisista ohuista leivänpäällissuklaistaan, mutta minä valitsen yleensä ihan vaan voita. Lisäksi toimistolla on koko ajan hedelmäkori täynnä ja siitä saa ottaa päivän mittaan välipalaa. Ihanaa! Nämä toimivat sellaisella periaatteella, että jokainen hakee mitä haluaa ja syö sitten omalla työpisteellään tai pikaisesti keittiössä.

Lounaskulttuuri on tosi erilainen kuin Suomessa. Kaikki syövät mitä syövät ja omaan tahtiinsa (eivät sentään työpisteen ääressä kuitenkaan), useimmilla on kotoa otetut eväät. Inhoan eväiden tekemistä ja kuvittelen käyväni jossain läheisessä hygge-kahvilassa lounaalla. Todellisuudessa kuitenkin nappailen 7/11:stä jotain ylihintaisia sämpylöitä ja majoneesissa lilluvia salaatteja – todella huono tapa, josta sain jo työkavereiltakin palautetta, hihi. Pitää siis selkeästi alkaa totutella eväsboksin tekemiseen. Jos olen jo lapselle sen tottunut kouluun tekemään, niin eiköhän se ala luonnistua itsellekin.

Yksi hassu ero muuten Suomeen on se, että avokonttorissa ei tosiaankaan ole hiljaista! Mun mielestä yleisestikin tanskalaiset ovat ihan hirveän äänekkäitä, eikä näemmä työpaikka ole poikkeus. Toisaalta ihan tykkään kun on menoa ja meininkiä, mutta onneksi saan tehdä viikottain etäpäiviä, muuten voisi olla pää aika sekaisin kaikkien kielten sekamelskassa.

Luettelen tässä nyt näitä asioita ihan muina naisina arkisesti ja siltähän se tuntuukin, ihan tavalliselta ja arkiselta. Mutta yritän myös muistaa, että tämähän on mulle toteutunut unelma. Olen nimittäin jo vuosia haaveillut, että voisimme asua joskus perheen kanssa ulkomailla ja saisin myöskin työkokemusta kansainvälisestä organisaatiosta. Välillä täytyy ihan muistutella itselleen, että hei, sä toteutit sun unelman! Eihän tämä mitään glamöröösiä elämää ole, mutta haaveilinko mä sellaisesta…? En, mä haaveilin tästä.

Olen aika helkkarin ylpeä kyllä itsestäni, miehestäni ja ennen kaikkea meidän pojasta näiden kaikkien muutosten keskellä. Olen vähän sen tyyppinen (rasittava) ihminen, että mulla on aina seuraava tavoite mielessä ja kehitettävien asioiden lista päässäni on loputon. Ikään kuin olisi olemassa joku lopullinen maali, jonne joskus pääsen – eikä sellaista tietenkään ikinä ole eikä tule. Joskus pitää vain pysähtyä ja nähdä kaikki se, mitä on tapahtunut matkan varrella, ne ilot ja kivut jotka piti kokea, jotta saavuin tähän pisteeseen.

Juuri nyt en yhtään mieti mitä seuraavaksi.  Tosin se ei varmastikaan johdu siitä, että olisin jotenkin ylevä ja valaistunut vaan aivokapasiteettini ei yksinkertaisesti riitä muuhun kuin kaikesta uudesta selviämiseen, hahhah. Mutta samapa se mikä syy on, nautin tästä tunteesta ja uudesta arjesta. Kaikki on hyvin.