Ajattelin vuosi sitten, että teen rohkean päätöksen kun jään vuodeksi opintovapaalle ja lähden mieheni työn perässä Tanskaan. Jotain vielä rohkeampaa oli kuitenkin vielä edessä. Meillä tapahtui töissä kaikenlaisia muutoksia ja se tehtävä, jota aiemmin tein, loppui.

Viime viikonloppuna tein vaikean päätöksen, jonka tiesin sisimmässäni oikeaksi. Päätöksen, joka on varmasti elämäni rohkein. Päätin, etten palaa vanhaan työpaikkaani, minulle tarjottuun uuteen tehtävään. Sen sijaan jäämme perheenä vielä tänne Tanskaan ja yritän löytää täältä uuden unelmatyön.

Modernisti Kodikas -blogin Kerttu kirjoitti juuri työpaikkaa vaihdettuaan kauniin ja kannustavan postauksen työelämästä ja urapoluista, joka tuntui itselleni merkitykselliseltä juuri nyt. “Intohimot, vahvuudet ja oma polku; ne ovat varmasti asioita, joita jokainen pohtii. Miten haluaa käyttää viikossa keskimäärin 40 tuntia? Miltä työ tuntuu? Kenen kanssa sitä tekee? Mikä on työn merkitys henkilökohtaisesti, entä isossa kuvassa? Nautinko siitä mitä teen? Olenko hyvä, saanko kehittyä? Saanko palautetta, yhtä lailla rakentavaa ja kannustavaa? Uskooko joku minuun ja pitää panostani tärkeänä? Minne olen matkalla?”

Niin, minne minä olen matkalla, se on se oleellinen kysymys. Kaipaan Suomesta talvea, rakkaita ihmisiä ja monia muita asioita, mutta ihan ehdottomasti eniten olen kaivannut työtäni. Siksi kuulostaa varmasti täysin epäloogiselta, etten nyt tarttunut tilaisuuteen kun paluu Suomeen ja töihin olisi tarjoiltu eteen hopeatarjottimella. Meillä olisi vieläpä ollut siellä koti valmiina ja kalustettuna odottamassa – nyt senkin suhteen pitää tehdä vaikeita päätöksiä. Mutta sitten kun en ajattele vain tätä hetkeä vaan vähän pidemmälle, muutamia vuosia eteenpäin, niin koen tämän olevan oikea ratkaisu. Kaipuu olisi jäänyt, mutta muuttanut muotoaan. Tämä on minun polkuni – ei ehkä se helpoin ja suorin reitti, mutta minun näköiseni, ja meidän perheen näköinen.

Työllistymisestäni täällä Tanskassa ei tosiaankaan ole mitään takeita. Mielenkiintoisia yrityksiä ja tehtäviä kyllä riittää, mutta kilpailukin on todella kovaa ja kielitaitoni ei tosiaankaan VIELÄ riitä natiivi-tanskalaisten kanssa kisaamiseen. Olen itse asiassa jo useamman kuukauden hakenut töitä täältä, täysin tuloksetta. Hain yhtä mielenkiintoista paikkaa, johon oli kuulemma tullut 200 hakemusta, se antaa vähän perspektiiviä tämän haasteen suuruudesta. Totta kai pelottaa ja hirvittää, että mitä jos en saa täältä töitä, enkä sitten ikinä enää Suomestakaan. Mutta vielä enemmän kutkuttaa nähdä, mitä nurkan takana voisikaan odottaa. Olen perusluonteeltani ihan hirvittävän utelias ja itse asiassa jollain kummallisella tavalla nautin epämukavuusalueella operoimisesta. Olen herkkä ja olen vahva. Minun on pakko kuunnella itseäni herkällä korvalla, jotta voin hyvin ja nyt kuuntelin.

Olen korkeasti koulutettu, hyvällä asenteella varustettu, kielitaitoinen ja kokenut markkinoinnin ammattilainen. Minulta sujuvat tehokas projektinhallinta, kannustava ja valmentava ihmisten johtaminen, esimiestyön haastavatkin puolet, luovien konseptien suunnittelu, tapahtumien järjestäminen, monimutkaisten kokonaisuuksien hahmottaminen ja kehittäminen, asiakaspalvelu, tekstintuotanto, valokuvaus ja stailaus. Lisäksi olen positiivinen, huumorintajuinen ja innostunut. Uskon ja luotan siis siihen, että minun mahdollisuuteni eivät tähän lopu, päinvastoin.

Työ on ollut minulle aina todella tärkeää, ehkä välillä liiankin tärkeää. Opintovapaa on siinä mielessä toiminut hyvänä pehmeänä laskuna tähän uuteen tilanteeseen työttömänä työnhakijana, sillä se, että en käy joka päivä töissä, on tullut jo tutuksi. Olen oppinut arvostamaan itseäni ilmankin, että edustan jotain titteliä. Se on ollut minulle tärkeä oppi. Osaaminen ei ole tittelin takana vaan ihan ihmisessä itsessään. Olen ollut samalla työnantajalla erilaisissa tehtävissä 10 vuotta ja arvostan pitkää työsuhdetta paljon, se ei tosiaankaan ole nykypäivänä itsestäänselvyys. Toivottavasti myös työnantajani arvostaa sitä, että olin siellä niin pitkään. Olen kiitollinen saamistani mahdollisuuksista ja voin äärimmäisen ylpeänä kertoa kaikesta siitä, mitä olen tehnyt ja tuloksista, joita olen yhdessä taitavien työkavereideni kanssa saanut aikaan.

Tuntuu, että tämä päätökseni oli valtava hyppy tyhjän päälle. Vai oliko sittenkään? Olen taitava ammattilainen, joka selviää muuttuvissa tilanteissa. Minulla on tukenani ihana mies ja meillä on rakas lapsi, joka pärjää hienosti täällä uudessa kansainvälisessä ympäristössään. Kotona Suomessa minulla on perhe, jonka tuki ei lopu koskaan ja sekä Suomessa että täällä Tanskassa rakkaita ystäviä, jotka seisovat rinnallani.  Entiset kollegat, yhteistyökumppanit ja bloggaajakaverit ovat merkittävä tukiverkosto työelämässä. Elän Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ylipäätään tyhjän päälle jääminen on käsitteenä aivan eri kuin monessa muussa paikassa. Ja kyllä minäkin vielä niitä uusia työhaasteita löydän – jos en täältä Tanskasta, niin varmasti ennen pitkää Suomesta. Jos en uskalla hypätä kun tällainen mahdollisuuksien turvaverkko on levitetty eteeni, niin milloin sitten?

Aina matkalla jonnekin

Minne ikinä päätyykin

On puolitiessä jostain

Tietää sen varsin hyvin itsekin

Joskus päätös on oikea, vaikka se on vaikea. Rakkautta ja rohkeutta viikkoonne!